Heinlahden Ripakkamäki

Heinlahden kylä koostuu, paitsi vanhoista kantatiloista, myös mäistä. Näitä mäkiä ovat ainakin Iivarinmäki, Myyrynmäki, Langinmäki. Lisäksi ovat tietysti Peltola, Hartikka, Mokra. Jotain ehkä kertoo se, ettei Hovilla ole omaa "mäkeä" vaan paikkaa kutsutaan Langinmäeksi.

Lisäksi on Ripakkamäki, jonka nimi ei viittaa mihinkään tiedossa olevaan asiaan. Kaksi selitystä, jotka ovat tulleet ilmi ovat:

1. Ripakkamäki on saanut nimensä Ripakka-Jussista, jonka talo oli Mokran aukean laidassa, vastapäätä nykyistä puhelinkeskusta. Tieto on nauhahaastattelusta.
   
2. Ester Vainion haastattelun (1958) mukaan  Ripakka tarkoittaa hajoavaa, ja että mäellä olisi sattunut aikoinaan venäläisten ja ruotsalaisten välillä yhteentörmäys jossa olisi räjähtänyt suuri ammuslasti. Näin koko mäki olisi mennyt "ripakkaan". Tiedon Ester oli saanut omalta isoäidiltään. 

Kirjeitä Pyhtäältä

Pyhtäältä lähetettiin kirje Kyöstille sanomalehti Ilmarisen kautta 20.4. 1877. Siinä nimimerkki "Täkäläinen" kertoo muutamia perusasioita Pyhtäästä, kuinka Kymijoen delta-alueelle muotoutunut pitäjä oli jo yli sata vuotta sitten jakautunut kahtia ja kuinka se oletuksista huolimatta olikin osoittautunut maantieteellisesti mukavaksi paikaksi. Lisäksi nimimerkki toteaa, että sivistyksen taso on alhainen, mutta aikansa kirkkoherra on hyvinkin perustanut kaksi kiertokoulua ja saanut tästä hyvästä kultakellon kiitokseksi pitäjäläisiltä. Säästä hän lopuksi kertoo seuraavaa: 

 Ennustettu varhainen kewät näyttää myöhästyvän. Paksu lumen paljous peittää maat, manteret ja Kymen jää wielä on täydessä jäykkyydessään. Kaikkein huoli tämän wuoksi on rehujen puute. Monin paikoin kuuluu jo olkikatot saneen muuttaa karjan ruaksi ja mitä kuuluneekaan ennekuin ehditään kesäkuuhun. Yks ja toinen muuttolintu jo on näyttäinnyt, mutta ajattelee kuten räätälipoika Kiwen ”Kihlauksessa:” ”Ei nyt jaksa laulaa,” kosk' ei ole sulo säweleitänsä kuluttanut. Kylmää kestää; tänä aamuna -8oC. ItäTuuli vinkuu nurkissa, sen muassa lähettää sulle tervehdyksensä:Täkäläinen.

Tällaisia kirjeitä lähetettiin aikoinaan useita. Siksi kaukaisemmista paikoista sanomalehden konttoriin raportoivia henkilöitä voi hyvällä mielellä kutsua kirjeenvaihtajiksi. 

 "Hirwikosken kylässä Pyhtään pitäjässä asuu suomalaisia, jotka kaswultaan omat tawattoman isoja, wahwoja ja kookkaita."
Näin kerrotaan Aamulehden "Ruumis ja waate"-artikkelissa 26.9.1889. Noina aikoina Suomen kansan kuvailu oli huipussaan, eikä vähiten sortovuosien aiheuttaman oikeutuspaineen alla. Artikkelissa kuvailtiin hyvinkin itäistä pukeutumiskulttuuria ja Pyhtäätä kuvattiin suhteellisen vähän.

Äskeisen lainauksen loisäksi artikkelissa todetaan vain, että Kymin ja Pyhtään pitäjissä sekä ulkosaarilla oli waimoilla ennen oma pukunsa, hiukan taalalaisnaisten pukua muistuttawa,enimmäkseen mustat wäljät hameet ja samanwärinen röijy pöyhäköine liepeineen. Millainen lienee "pöyhäköinen lieve?"

E. Nordström piirsi vuonna 1880 Heinlahtelaisia naisia arkipuvuissaan. Kuvia en voi tähän liittää, mutta ilmeiseen neidonpukuun kuului hilkka, hartialiina, paita ja pitkä hame. Vanhemman naisen puku poikkesi erillisen esiliinan ja toisenlaisen hattulaitten ansiosta. Yritän löytää varsinaisten hattujen nimet hiukan myöhemmin ja kertoa ne täällä. Vanhemman naisen paidassa on lisäksi vyötärönauha, tai pikemminkin naru paidan sisälle soljutettuna.

Otan myös selvää, kuka on E Nordström, ja piirsikö hän muutakin Pyhtäältä.

Frans P von Knorringin kirja "Gamla Finland, eller Det fordna Wiborgska gouvernementet beskrifvet" kertoo seuraavaa:

"PYTTIS, på Finska Pyhtää, härledt ifrån ordet Pyhä, en gammal församling med en mindre Kyrka af gråsten, uppförd i Catholska tider. På Mogenport skall hafva varit ett afguda tempel och enligt än märkbar anledning, en begrafningsplats."

Kirjassa hän kertoo, että Pyhtään nimi juontuu sanasta Pyhä, ja että pitäjässä on katoliselta ajalta peräisin oleva harmaakivikirkko. Samalla hän mainitsee, että Munapirtissä on myös temppeli sekä siihen liittyvä hautausmaa. Kyseinen Munapirttiä koskeva tieto on yhä edelleen voimassa.  
Munapirtin kirkko ei toki ole enää pystyssä, mutta siihen liittyvää kiveystä on yhä olemassa. Lisäksi kirkon paikan kavaltaa Kirkkosalmi, joka kulkee Munapirtin sivuitse.
Toinenkin lähde mainitsee Munapirtin kirkon. Suometar-lehti 7.9. 1847 sisältää jatko-osan Wareliuksen matkakertomuksesta, jossa hän kumppaneineen saapuu Ahvenkoskelle, josta kumppanit jatkavat Elimäelle päin, mutta Warelius yksin lähtee Pyhtäälle, todentamaan Knorringin kirjassa olleita tietoja. Hän saapuu Munapirttiin, jossa sanoivat

"wanhaan aikaan olleen Epäjumalain temppelin, mutta josta ei ole ollut kun kristityn kirkko, jo aikaa, taitaa olla kappale toista sataa ajastaikaa sitten, vihollisilta kukistettu. Tämän kuulin wahnoilta ihmisiltä joista yksi sanoi isoisänsä nähneen kirkon seinää wielä jäljellä, toinen lapsuudestansa olleen akan, joka muisti tässä jumalanpalvelusta pidetyksi j.n.e. Kirkon sialla oli viimeistä sotaa ennen rajawartijain (gränsridare) tupa."

Paikalliset muorit tulivat paikalle ja kertoivat tutkijan herättävän menninkäiset mellastamaan saarella. Lisäksi he mainitsivat, että 

"Oli toinenkin wähäinen puukirkko ollut samassa saaressa, wähä matkaa tästä nyt puhutusta; sen nurkka kiwiä sanottiin wielä tuntuwan. Näille kirkoille piti tuoduksi ruumiita Elimältä saakka, ja silta oli ollut mantereesta saareen Kyrksundin (Kirkkosalmen) yli, joka salmi kirkon käyjiltä sai nimensä."

Tämän lähteen mukaan Munapirtissä olisi ollut kaksi kirkkoa, mutta tarkoittivatkohan paikalliset muorit sittenkin Pyhtään suomenkielistä puukirkkoa Kirkonkylässä, joka tuhoutui viitisenkymmentä vuotta aiemmin?

Arkistojen aarteita

Tuo otsikko oli viime kesäisen luentoni nimi, ja se pitää pintansa yhä. Pyhtäätä koskevaa aineistoa on monessa paikassa. Esimerkiksi, pajoista puheenollen, myös Hinkabölessä on ollut pajarakennus. Onko yhä?
Yksi hyvä paikka tutustua arkistoon on kansallisarkiston nettisivut. Sivustolla on laaja alue digitoitua tietoa, esimerkiksi pitäjänkartasto 1800-luvun lopulta tai verokartta 1700-luvun puolivälistä. Näistä kartoista voi tutustua varsin toisenlaiseen kulttuuriympäristöön kuin nykypäivänä.

Valokuva-arkistoissa voi tutustua harkiten tallennettuun Pyhtääseen. Vaikka kuvia on tallentunut satoja, on useita satoja vielä jossakin odottamassa käyttöään. Voisi sanoa, että hyvällä onnella saattaa löytää jotakin mielenkiintoista. Valokuvia ovat tallettaneet Museoviraston alaiset maakuntamuseot, kuten Vellamo Kotkassa, sekä Museoviraston kuva-arkisto.

Sitten on tietysti vielä painettu sana. Pyhtään asioista on tietysti kirjoitettu juttuja sanomalehtiin ennen aivan kuin nykyäänkin. Sanomalehtiä voi tarkastella mm. Kansalliskirjaston internetsivuilla. Uudemmat lehdet löytyvät toki kirjastoista.

On vielä kolme verratonta arkistolähdettä. Ensinnäkin, kuuntele ihmisiä. Melkoisen suuri osa elettyä elämää on tallentunut aivan ulottuville. Toiseksi, tunne ympäristösi. Kokonainen sukupolvien elämäntapa on piiloutuneena rakennuksiin, teihin, polkuihin sekä metsiköiden ja peltojen vuoropuheluun. Ja viimeksi, tutkiminen edellyttää aina omien tuntemustensa - ja tuntematta jättämisten - oivaltamista. Kyse ei ole ainoastaan siitä että nykyajan ihmiset käyttäisivät jo järjestettyä ympäristöä, vaan me luomme ja muokkaamme kulttuuriympäristöämme siten, että omat jälkemme ovat muiden tutkittavissa, hyvässä ja pahassa.

Seppiä Heinlahdessa

Seppä on yksi maailman vanhimmista ammateista, joka vaati erityistä kädentaitoa. Pyhtäälläkin toimi seppiä, Heinlahdessa useita, Siltakylässä ns. Muju-seppä, Myllykylän seppä oli ruotsinkielinen ja lisäksi Stockforsin seppä. Siltakylässä oli itse asiassa kaksikin pajaa. Pajarakennuksia ei oikeastaan ole enää olemassa.

Vasemmalla on yksi Heinlahden pajoista Langinmäeltä. Tätäkään rakennusta ei ole enää olemassa. Heinlahden sepät tulivat Langin talosta, ja muuttivat nimensä Seppäläksi 1900-luvun alussa. Aron-sepällä oli kolme poikaa joista kaksi jäi kotipaikkakunnalleen, mutta Rikhard lähti Amerikkaan tullakseen myöhemmin takaisin vaimoineen ja lapsineen. Konstantin jatkoi asumista isänsä talossa ja myöhemmin myös Rikhard muutti takaisin, rakentaen kuvassa näkyvän pajan. Pajan takana on ollut tervahauta ja viereisellä tontilla vanhempi, ilmeisesti Aronin paja. Tontilta löytyy yhä rautakuonaa suuriakin määriä, lisäksi maaperä on osittain mustaa ja hiilistä. Pajassa tehtiin vuosisadan alussa esimerkiksi auton osia hajonneitten tilalle.

Heinlahden toinen paja, ilmeisesti Villen paja, sijaitsi ns. Heinlahden kolmioristeyksessä, Mokran suoralla vielä 1980-luvun alussa. Kun kolmiomainen risteys tehtiin T-malliseksi, paja purettiin. Vilhelm (Ville) jatkoi kylän virallisena seppänä isänsä tointa, aluksi asuen kylän hänelle osoittamassa paikassa, mutta myöhemmin rakentaen oman talon Langinmäelle. Vaikka hän sai kylältä etuuksia, kuten viljelymaata, hän kuitenkin veloitti palveluksistaan. Minun muistikuvissani (70-luvulta) eivät pajat olleet enää käytössä.

Jo aiemmin mainitun Samuel Nordströmin tytär oli Wilhelmina Nordström. Hän taas oli Porvoon tyttökoulun johtajatar ja runoilija. Pappissuvut risteilivät pitkin Suomea muutenkin. Esimerkiksi Härkäpäeus-suvun yksi jäsen oli aikoinaan yksi Heinlahden talollisista.

Kirkko on näytellyt isoa osaa Pyhtään muodostumisessa. Kaiken keskus on toki katolisena aikana rakennettu kirkkorakennus. Itse uskon yhä, että sen rakensivat perimätiedon mukaan kaksi jättiläistä. Harva tietää, että sen rinnalla on ollut toinen, suomalainen kirkko, joka jäi käytöstä myrskyisällä 1700-luvulla. Lisäksi Munapirtissä tiedetään olleen kirkko tai kappeli, mahdollisesti kaksikin, eri aikoina.

Kyminlinnan kappelissa kävivät kirkossa monet, joiden matka Pyhtäälle olisi ollut vaivalloisempi. Tuokin rakennus on jo jäänyt muistoksi vain. Samoin Kymissä sijainnut luostari, jonka kautta matkamies ja myöhempi pappismies Warelius kulki 1800-luvun puolivälissä ja jonka elämää hän lehdessä kuvasi matkakertomuksessaan.

Ja luostaristahan Pyhtäänkin tarina alkoi. Paadisten sisterssiläisluostarin munkeille oli kirkko antanut luvan / oikeuden kalastaa Ahvenkoskella. Samaa oikeutta kärkkyivät muutkin ja siksi aikakirjoihin on jäänyt kiista kalastusoikeudesta, jossa pitäjä mainitaan ensimmäisen kerran.
Tämä kuvastaa mielestäni paikallisen vallan järjestäytymistä paavin vallan ylitse, sillä aikalainen Turun tuomiokapituli katsoi, ettei munkeilla ole yksinoikeutta moiseen.

Muita käyntejä...

Keisarit kävivät Suomessa toki useammin. Toisaalta, heillä oli tapana varsinkin myöhemmin matkustaa huvipursilla. Sen vuoksi pysähtymispaikat olivat valittuja. Yksi tällainen oli Pitkäpaasi Virolahdella, toinen oli toki Langinkosken huvimaja Kotkassa. Nikolai I matkusti Pyhtään läpi elokuun 13. päivänä vuonna 1830, mutta Haminasta lähdettyään hänen seurava huomattavampi pysähdyspaikkansa oli Loviisassa.

Keisareita ja kuninkaita Pyhtäällä?

Pyhtään pitäjästä tuli valtakunnan raja vuosiksi 1743-1809. Tämä merkitsi pitäjälle kaikenlaista vaivaa, sillä toisiaan uhittelevat Venäjä ja Ruotsi kisailivat Kymijoen rantamilla.
Tunnettua on, että Ruotsin kuningas Kustaa III kävi Pyhtäällä ja ainakin alkoi kummisedäksi Myllykyläläiselle lapselle. Ikävä kyllä lapsi ilmeisesti kuoli ennen aikuisikäänsä. Tämä oli Kustaalle ilmeinen pr-temppu, sillä olihan hän oman rajansa toisella puolen. Kustaa III vietti aikaansa muutoinkin Siltakylässä. Tällöin henkivartijat ilmoittivat, milloin Venäläisiä oli tulossa Kyminlinnan suunnasta, jolloin Kustaa ennätti vetäytyä omalle puolensa rajaa.

Myös "ensimmäinen" Venäjän keisarimme, Aleksanteri kävi valtakunnan tarkastusmatkallaan Pyhtäällä, tosin hänen vierailunsa rajoittui pysähdykseen pappilassa, jossa hän ei edes noussut vaunuistaan hevosten vaihdon ajaksi. Hän otti kuitenkin vastaan pitäjän mahtimiehiä vaunuissaan.
Yksi tällainen mies oli pitäjän kirkkoherra Samuel Nordström. Häneltä keisari kyseli, onko pitäjä mahdollisesti rikaskin ja pystyikö se tarjoamaan kirkonmiehelle mukavan elannon. Tähän Samuel vastasi hiukan vältellen. Loppujen lopuksi Aleksanteri lupasi, että jos Samuel löytäisi paremman paikan, Keisari puoltaisi tätä.
Vuodet kuluivat ja Samuelista tuli perheellinen mies jolla oli useita lapsia. Tällöin alkoi elannon taakka painaa jo niin, että hän haki virkaa muualta. Kun Uudenkirkon pitäjä haki kirkkoherraa, haki Samuel myös tätä paikkaa, muttei saanut tarpeeksi puoltoääniä paikan sadakseen. Tällöin hän vetosi Keisari Aleksanterin aikoinaan antamaan lupaukseen, ja teki asiasta valituksen. Kun valitus aikanaan tuli keisarin käsittelyyn, oli Aleksanteri jo vainaa ja keisarina oli Nikolai I.
Samuel sai kuin saikin paikkansa Uudenkirkon sielunhoitajana. Päätöksensä pöytäkirjan laitaan Nikolai on kirjoittanut omakätisesti: "Minkä yksi keisari lupaa, sen toinen pitäköön."

Onko tarina sitten totta? Tämä tarina on julkaistu lehdissä 1900-luvun alussa, aikana jolloin maatamme puhutti hyvinkin Aleksanterin aikainen lupaus autonomiasta. Jotta asiasta saisi selon, olisi löydettävä tuo nimenomainen pöytäkirja...
Aleksanteri I vaunut ovat muuten nähtävillä Porvoon museossa.